Tänään, tai tarkemmin sanottuna eilisen puolella, tuli jatkettua Markuksen
evankeliumin kahdennentoista luvun lukemista siitä mihin edellisellä kerralla
siinä jäin.
Siinä Jeesus varoitti kirjanoppineista, "jotka mielellään
käyskentelevät pitkissä vaipoissa ja haluavat tervehdyksiä toreilla ja
etumaisia istuimia synagogissa ja ensimmäisiä sijoja pidoissa" (jakeet
38 ja 40). Olen joutunut toteamaan tästä tekstistä monenlaistakin seikkaa.
Ensinnäkin sen kuinka saumattomasti tämä nivoutuu yhteen luvun muun opetuksen
kanssa. Jos tuntisin kirjoitukset ja Jumalan voiman, kuten edellisessä pohdinnassani
mietin, varmasti ymmärtäisin huomattavasti paremmin sen, ettei elämää kannata
tuhlata mielisuosion kalasteluun tai siihen, että olisin olevinaan parempi
kuin muut. (Tämä siis toisena pääajatuksena koko luvusta)
Samalla tämä nivoutuu jakeiden 29–31 ympärille saumattomasti. Jos Jumalan
valtakunta saisi olla sisällisesti minussa, niin uskoisin silloin hiljalleen
elämässäni tulevan toteen sen, että
Rakasta Herraa, sinun jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi... Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Ei ole mitään käskyä suurempaa kuin nämä.
Jos siis rakastaisin
Herraa, eli Jumalaa, kaikesta mitä minussa on, tuskin voisin yrittää korottaa
itseni ja omaa minäkeskeisyyttäni yli sen mitä olen. Ja rakastaessani muita
kuin itseäni tuskin pystyisin käyttäytymään ketään kohtaan niin tylysti kuin
mainitut kirjanoppineet. jos menettelisin kuten he, merkitsisi se vääjäämättä
minulta puuttuvan terveen itserakkauden ja kunnioituksen. Yhtälailla en voi
pitää itseäni yhtään arvottomampana kuin muut osoittamatta tervettä kunnioitusta
lähimmäisiäni kohtaan.
Ja ilmeisesti itsensä (ja miksei muidenkin) halveksunta ja heidän ihmisarvonsa
vähättely on myös Jumalan vähättelyä. Tämä toki toteutuu vain siitä
olettamuksesta käsin, että pidän, kuten teenkin, Jumalaa luojanani kuten
Raamattu asian esittää. Vähättelemällä muita vähättelisin luojaani tai
vähintäänkin hänen tekoaan. Ja kuinka voisin sanoa rakastavani jotakuta
kaikesta sydämestäni, sielustani, mielestäni ja voimastani menetellessäni näin.
Tässä onkin minulle itselleni tutkiskelun paikka kuinka todella toimin
suhteessa lähimpiini... Tähän liittyen nousee muutama muukin paikka mieleeni Raamatun
sanojen tulvasta. Ensinnäkin Jeesuksen sanat, että se mitä teet veljellesi teet
minulle. Ja ohjeena omaa itsekkyyttä vastaan voisin ehkä käyttää (Paavalin?)
ohjetta siitä, että pidä veljiäsi itseäsi parempina. Näin en ainakaan pääsisi
luulemaan itsestään liikoja ja voisin todella osoittaa tervettä rakkautta
Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan.
Luvun lopussa on kertomus leskestä, joka antoi vähästään muiden antaessa
liiastaan. Itse tulee syyllistyttyä liiankin usein liiasta, jos siitäkään,
antamiseen. Ja rehellisesti voin tämän esimerkin valossa todeta, ettei minun rakkauteni
Jumalaa kohtaan näytä siltä, mitä edellä Jeesus opetti. En siis voi muuta kuin
pyytä Hänen armahdustaan ja sitä, että hän saisi minussa muutoksen aikaan.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja opettavainen luku. Ainakin minut se pisti miettimään omia arvojani. Nykyistä ja yhtälailla mennyttä maailman menoa katsellessa tämä todella antaa toivoa siitä, että ihmisellä on yksilötasolla mahdollisuus vaikuttaa toistensa kohteluun. Se jos mikä on valoisa ajatus