Tänään, tai tarkemmin sanottuna eilisen puolella, tuli jatkettua Markuksen evankeliumin kahdennentoista luvun lukemista siitä mihin edellisellä kerralla siinä jäin.

Siinä Jeesus varoitti kirjanoppineista, "jotka mielellään käyskentelevät pitkissä vaipoissa ja haluavat tervehdyksiä toreilla ja etumaisia istuimia synagogissa ja ensimmäisiä sijoja pidoissa" (jakeet 38 ja 40). Olen joutunut toteamaan tästä tekstistä monenlaistakin seikkaa. Ensinnäkin sen kuinka saumattomasti tämä nivoutuu yhteen luvun muun opetuksen kanssa. Jos tuntisin kirjoitukset ja Jumalan voiman, kuten edellisessä pohdinnassani mietin, varmasti ymmärtäisin huomattavasti paremmin sen, ettei elämää kannata tuhlata mielisuosion kalasteluun tai siihen, että olisin olevinaan parempi kuin muut. (Tämä siis toisena pääajatuksena koko luvusta)

Samalla tämä nivoutuu jakeiden 29–31 ympärille saumattomasti. Jos Jumalan valtakunta saisi olla sisällisesti minussa, niin uskoisin silloin hiljalleen elämässäni tulevan toteen sen, että

Rakasta Herraa, sinun jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi... Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Ei ole mitään käskyä suurempaa kuin nämä.

Jos siis rakastaisin Herraa, eli Jumalaa, kaikesta mitä minussa on, tuskin voisin yrittää korottaa itseni ja omaa minäkeskeisyyttäni yli sen mitä olen. Ja rakastaessani muita kuin itseäni tuskin pystyisin käyttäytymään ketään kohtaan niin tylysti kuin mainitut kirjanoppineet. jos menettelisin kuten he, merkitsisi se vääjäämättä minulta puuttuvan terveen itserakkauden ja kunnioituksen. Yhtälailla en voi pitää itseäni yhtään arvottomampana kuin muut osoittamatta tervettä kunnioitusta lähimmäisiäni kohtaan.

Ja ilmeisesti itsensä (ja miksei muidenkin) halveksunta ja heidän ihmisarvonsa vähättely on myös Jumalan vähättelyä. Tämä toki toteutuu vain siitä olettamuksesta käsin, että pidän, kuten teenkin, Jumalaa luojanani kuten Raamattu asian esittää. Vähättelemällä muita vähättelisin luojaani tai vähintäänkin hänen tekoaan. Ja kuinka voisin sanoa rakastavani jotakuta kaikesta sydämestäni, sielustani, mielestäni ja voimastani menetellessäni näin. Tässä onkin minulle itselleni tutkiskelun paikka kuinka todella toimin suhteessa lähimpiini... Tähän liittyen nousee muutama muukin paikka mieleeni Raamatun sanojen tulvasta. Ensinnäkin Jeesuksen sanat, että se mitä teet veljellesi teet minulle. Ja ohjeena omaa itsekkyyttä vastaan voisin ehkä käyttää (Paavalin?) ohjetta siitä, että pidä veljiäsi itseäsi parempina. Näin en ainakaan pääsisi luulemaan itsestään liikoja ja voisin todella osoittaa tervettä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan.

Luvun lopussa on kertomus leskestä, joka antoi vähästään muiden antaessa liiastaan. Itse tulee syyllistyttyä liiankin usein liiasta, jos siitäkään, antamiseen. Ja rehellisesti voin tämän esimerkin valossa todeta, ettei minun rakkauteni Jumalaa kohtaan näytä siltä, mitä edellä Jeesus opetti. En siis voi muuta kuin pyytä Hänen armahdustaan ja sitä, että hän saisi minussa muutoksen aikaan.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja opettavainen luku. Ainakin minut se pisti miettimään omia arvojani. Nykyistä ja yhtälailla mennyttä maailman menoa katsellessa tämä todella antaa toivoa siitä, että ihmisellä on yksilötasolla mahdollisuus vaikuttaa toistensa kohteluun. Se jos mikä on valoisa ajatus